Onko ahdistuksen summa vakio?

Harvemmin olen ahdistusta ääneen pohtinut, jos koskaan. Toisaalta se ei ole sellainen asia, joka vaivaisi minua viikko- tai kuukausitasollakaan. Ei ennen kuin sitä alkaa varsinaisesti miettiä. Enkä nyt puhu mistään lääketieteellisesti määritellystä ahdistumisesta, vaan siitä sellaisesta jokaisen ihmisen tuntemasta henkisestä synkkyydestä. Fiiliksestä, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle tai olo on kuin hyytelössä juoksisi. Luulen, että se fiilis kohtaa itse kunkin aika ajoin.

To do or not to do?

Ajatuksiini tuli, että onko ahdistuksen summa kuitenkin vakio vai voiko siitä päästä tyystin eroon? Itsellä kun moiset tuntemukset liittyvät erityisesti kahteen asiaan; siihen, että jotain pitäisi tehdä ja siihen, että en tee mitään. Se, että minulla on tehtävälistassani useita tehtäviä jonossa, aiheuttaa paikoin ahdistusta. Näin on etenkin silloin, jos tehtäviä ei saa tehokkaasti hoidettua pois päiväjärjestyksestä. 

Toisaalta taas se, että tehtävälistassani ei ole mitään tekemistä, aiheuttaa samanlaisen reaktion. Tämä johtuu siitä perusajatuksesta, että jokaisen valveillaolohetkensä voi käyttää joko hyvin tai huonosti. Ajan huonoa käyttöä taas on se, että minuuttien antaa virrata laiskasti ohitse.

Edellistä ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin; vapaa-aika ja rentoutuminen ovat yhtä lailla hyvää ajankäyttöä kuin opiskelu ja vastaavat "tylsät" aktiviteetit. Toisaalta huonoa ajankäyttöä voi yhtä lailla olla opiskelukin, jos se on päämäärätöntä ja tehotonta.

Ahdistus kumpuaa siis vallan usein tekemiseen liittyvistä asioista:

• Tämä olisi pitänyt tehdä jo.
• Minun pitäisi tehdä nämä ja nämä asiat tähän ajankohtaan mennessä.
• Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.
• Minun pitää tehdä nämä asiat, että voin saavuttaa tämän asian.

Näistä lauselmista käy ilmi, että tehtäviin liittyvä ahdistus liittyy päämääriin. Ongelman voisi siis poistaa päämäärät poistamalla, mutta silloin ahdistuksen syyksi tulisi todennäköisesti elämän päämärättömyys ja jälleen oltaisiin lähtöpisteessä.

Priorisointia ja keskittymistä

Yksi ahdistuksen osanen lienee se, että kun päämääriä on useita, ei aika ja keskittymiskyky riitä millään niiden kaikkien "edunvalvontaan". Tällöin tehokas tekeminen muuttuu pohdinnaksi siitä, mitä olisi mielekkäintä tehdä. Kilometrin pituiset tehtävälistat tekevät priorisoinnin mahdottomaksi ja tehtävien järjestelmällinen suorittaminen muuttuu yli-analysoinniksi ja hengästyttäväksi pohdinnaksi.

Asia pitäisikin ajatella kerralla kuntoon. Mikä on minulle tärkeintä ja mikä on siihen nähden toissijaista? Mihin haluan päätyä tekemisilläni ja mihin en? Miksi teen tiettyjä asioita ja erityisesti miksi en tee sellaisia asioita, joita haluaisin? Avainsanat ovat siis priorisointi ja keskittyminen.

Yhteiskunnan hälyäänet

Asia ei ole kuitenkaan aivan niin yksioikoinen kuin mitä ensipohtimalta luulisi. Yhteiskunnassa on tiettyjä normeja ja perusarvoja. Media (etenkin roskamedia) hehkuttaa milloin mitäkin (turhaa) ilmiötä. Hienoimmatkin julkaisut tuntuvat nostavat yksilöitä ja heidän saavutuksiaan esiin enemmän kuin itse juttujen aiheita tai asioiden ydintä. Yritykset markkinointikoneistoineen saavat meidät luulemaan, että tarvitsemme jotakin, jota emme oikeasti tarvitse. Tai että meidän pitäisi olla jotain muuta kuin mitä itse haluaisimme olla. Nykyään voi olla jopa vaikeaa tietää, mitä haluaisimme oikeasti itse olla.

Apple on saanut monet luulemaan, että ilman iPhonea ja Macbookia olemme huonompia ihmisiä. Einesfirmat uskottelevat, että ruoanlaiton sijaan voimme ostaa helposti maksalaatikkoa ja ravita itsemme kotiruoan kanssa yhtäläisesti, mutta nopeammin! Vain jotta ehdimme treenaamaan vartalomme Absmaster 2000:lla, jolla saamme "Schwarzeneggerin lihakset vartissa". Ostamalla Armanin puvun meistä tulee coctail-kutsujen liukaskielisiä kuninkaita ja vain Dieselin tuoksua käyttämällä voimme olla rohkeita.

Ainoastaan MBA-tutkinnon turvin meistä voi tulla menestyviä. Harvardin tai Oxfordin opinahjojen paperit kourassa olemme älykköjä. Mensan jäsenyys on myös tie tuohon autuuteen. Onnellisuutta emme voi kokea ilman autotallissa nököttävää Lamborghinia, ranteessa vilkkuvaa Rolexia, espresso-konetta tai matkaa Karibianmerelle. Jos jalassamme eivät heilu parinsadan euron lenkkarit, meistä ei voi tulla hyviä juoksijoita.

Yleistä hämmästystä aiheuttaa se, jos sinulla ei ole ajokorttia. Parisuhteettomia pidetään outolintuina. Jos haluat kirjoittaa kirjan, kukaan ei usko siihen. Jos sanot silti kirjoittavasi sen, kaikki nauravat sinulle. Jos tulet onnelliseksi excel-taulukkojen virittämisestä, kukkakedoista tai vaikkapa koulumenestyksestä, olet yleensä friikki jollakin tasolla. Kaikki mitä teet eri tavoin kuin useat muut (jotka yleensä tekevät niin kuin on aina tehty), koet vastarintaa, naureskelua, haukkumista ja vastaavaa. Yhteiskunnan hälyäänet vaimentavat oman tahtotilan ja sekoittavat pakkaa aina uudestaan. Lopulta se, mitä itse haluaa voi olla vain heikko piirros yhteiskunnan vaatimusten sumussa. Ja ahdistus syntyy kuin itsestään.

Ajattelu on lääke ja avain ahdistukseen

Ajattelemalla omat tarpeensa ja toiveensa läpi voi päästä oikealle polulle ja eroon ahdistuksesta. Mitä asioita tehdään vain siksi, että muutkin tekevät? Mitkä asiat ohjautuvat muiden kuin omien ajatusten vuoksi tiettyihin uomiin? Mistä itse tulee oikeasti onnelliseksi ja mitä itse haluaa tehdä?

Samalla kun asian ajatteleminen on oiva lääke ahdistukseen kaikkine haaroineen, ruokkii liika ajattelu vain lisää ahdistunutta olotilaa. Asian analysointi pitää tehdä terävästi ja jättää tilaa myös yleensä varsin toimivalle intuitiolle. Sen jälkeen on aika toimia, sillä vain toiminnalla voi välttää ylianalysoinnin ansakuopat.

Ahdistuksen summa voi tilanteesta riippuen olla vakio, mutta tuon yhtälön tuottaman summan määrää voi silti oleellisesti laskea. Tekemättömyyden ja liiallisen tekemisen yhtälön summa voi olla molemmissa ääripäissä täydet 100 pistettä ahdistumista, mutta kevyellä ajatteluhetkellä ja siihen pohjautuvalla pohdinnalla pistesaldo saadaan vähintään kymmenesosaan.